Blogi: Horisontissa 2030

Yhteiskunnallinen kehitys ei luonnollisesti ole sidoksissa kalenterivuosiin tai seuraa ajanlaskuamme, mutta useamman vuoden jakson – tässä tapauksessa vuosikymmenen – mittaisen kehityksen tarkastelu tarjoaa jo riittävän perspektiivin ja auttaa tunnistamaan ilmiöitä ja kehityssuuntia. Yksittäisistä puista tulee metsä.

2010-luvulla pelastusalan tärkeimpiä asioita tuntuu olleen pelastustoimen maakunnallistaminen, jota valmisteltiin hartaasti, mutta jonka maaliin saattaminen jäänee 2020-luvulle. Rakenteet ovat yksi asia, ja periaatteessa seuraus ennemminkin kuin syy, vaikka tietysti tärkeitä ja erityisesti hallinnolle rakkaita. Pelastustoimen siirtyminen maakuntien vastuulle kestää vielä, mutta pelastustoimi on aidosti alueellinen toimija, jolla on laajat verkostot oman alueensa toimijoihin. Erityisesti varautuminen ja sen kehittäminen tuntuvat vaikuttaneen kehitykseen ja tukeneen uusien ylikunnallisten ja monitoimijaisten toimintamallien syntyä.

Hallintoa kiintoisampaa on substansseissamme tapahtunut kehitys. Itse näkisin 2010-luvun monella tapaa varautumisen vuosikymmenenä, ja uuden tulemisen aikana. Lisäksi vuosikymmenen lopulla tehdyt monet onnettomuuksien ehkäisyn avaukset tulevat uskoakseni vaikuttamaan 2020-lukuun.

Varautumisen osalta on perusteltua puhua uudesta tulemisesta ja oikeastaan vasta 2010-luvulla uudet käytännöt näyttävät lopulta syrjäyttäneen kylmän sodan perinnön. Kyse ei ole ollut vain käytännöistä, vaan myös syvällisemmästä ajattelutavan – paradigman – muutoksesta ja varautumisen fokuksen muutoksesta. Samalla pitkään jatkunut epätietoisuus ja hämmennys varautumisen tarpeellisuudesta tuntuu päättyneen ja varautumisen merkitys ja tarpeellisuus ymmärretään ja hyväksytään, jopa pelastusalalla. Suhtauduin aluksi itsekin pitkin hampain kokonaisturvallisuus-termiin. Nyt on myönnettävä, että vaikka termiä voi edelleen arvostella puutteistaan, on käsitteen idea hyvä, ja 2010-luku muistettaneen juuri kokonaisturvallisuuden vuosikymmenenä. Aikana, jolloin laaja- ja monialainen, moninaiseen ja kompleksiseen uhkaympäristöön keskittynyt varautuminen löi läpi yhteiskunnassa.

Onnettomuuksien ehkäisyssä on tehty merkittäviä avauksia erityisesti vuosikymmenen lopulla, mutta nähdäkseni alan perusteet tai käytännöt eivät juurikaan muuttuneet 2010-luvun aikana. Sinnikäs perustyö tuntuu kantaneen hedelmää ja onnettomuuskehitys, erityisesti palokuolemien määrä on laskenut merkittävästi. Ilmiö on moniulotteinen ja suhtaudun kriittisesti esitettyihin tulkintoihin ennen kuin perusteellisempaa tutkimustietoa on saatavissa. Onnettomuuksien ehkäisyn kannalta on ilahduttavaa, että varsinkin sisäisessä turvallisuudessa läpilyönyt ilmiöpohjaisuus näyttää nyt saavuttaneen myös onnettomuuksien ehkäisyn. Muita avauksia ovat olleet tiedon merkityksen korostuminen sekä ihmislähtöisyys. Onnettomuuksien ehkäisyn uudistuminen tulee nähdäkseni tapahtumaan vasta 2020-kuvulla. Onnettomuuksien ehkäisyn kansallinen toimintaohjelma on hyvä lähtökohta.

Mitä 2020-luku tuo tullessaan?

Ennakointi on haastava laji, mutta joidenkin trendien voi ennustaa vahvistuvan tai ainakin kantavan kohti seuraavaa vuosikymmentä. Ilmiöpohjaisuus on selkeästi yksi ja se edellyttää vahvaa ymmärrystä ongelmien juurisyistä ja niiden taustoista. Varautumisen kentässä rajat ylittävä, kokonaisvaltainen tarkastelu on menestymisen ehto. Samalla on myös skarpattava fokusta ja tunnistettava aidosti vakavat, koko yhteiskuntaa uhkaavat riskit. Kansallisen ja alueellisten riskinarvioiden kehittäminen on tässä suhteessa erittäin tärkeä osa-alue ja tarvitsee tuekseen tutkittua tietoa.

Uhkalähtöisyydestä tulisi siirtyä suorituskykyvaatimuksiin. Riskiympäristömme on monimutkainen, eikä tule yksinkertaistumaan. Kaikkea ei voi ennakoida, joten ainoa vastaus on kasvattaa resilienssiä. Vähentää yhtäältä altistusta ja vaikutuksia, toisaalta kasvattaa yleistä kyvykkyyttä vastata jopa tuntemattomiin tuntemattomiin uhkiin (unknown unknown). Itse toivoisin, että varautumisessa myös luovuttaisiin siitä ajatuksesta, että jokin asia ei meillä voi tapahtua vain koska sen todennäköisyys on pieni. Jos seuraukset ja vaikutukset ovat isot, on riskikin suuri ja edellyttää siksi varautumista. Periaatteessa edes pöytäharjoituksen tasolla tulisi käydä läpi pahimpia ajateltavissa olevia skenaarioita.

YK:n Sendain toimintaohjelma, ilmastonmuutokseen sopeutumisen kansallinen ohjelma sekä turvallisuusstrategiamme ovat tärkeitä instrumentteja. Eri sektoreiden kokemus ja osaaminen tulisi saada paremmin käyttöön. Vielä havaittavissa on tiettyä siiloutumista, ja esimerkiksi ilmastonmuutokseen liittyvä sopeutumistyö linkittyy huonosti kansalliseen varautumiseen ja päinvastoin. Ohjelmien välisten synergioiden tunnistaminen ja hyödyntäminen on merkittävä mahdollisuus.

Onnettomuuksien ehkäisyssä teknologinen kehitys tulee olemaan yksi vahva trendi ja niin softan kuin raudankin soveltamisen merkitys kasvaa. Uusia mahdollisuuksia avautuu, jos niihin vain kyetään tarttumaan. Rakennetun ympäristön turvallisuuskehitys on ollut myönteistä pitkällä aikavälillä, mutta rajahyöty pienenee ja turvallisuuden tarvetta on vaikeampi perustella. Turvallisuudesta on tullut itsestäänselvyys, jonka arvoa ei ymmärretä tai tunnusteta. Muiden tarpeiden ja odotusten paineessa turvallisuus tarvitseekin vahvaa argumentaatiota, tutkittua tietoa sekä teoreettista pohjaa. Alalta se edellyttää kykyä yhteiskunnalliseen keskusteluun. Konkreettinen esimerkki on korkea puurakentaminen, missä ilmastopaineet, sääntelyn keventämisen tarve, taloudelliset intressit ja turvallisuus on kyettävä sovittamaan yhteen. Kyse ei saa olla mustavalkoisesta vastakkainasettelusta, vaan intressit on kyettävä sovittamaan.

Tekniikka ja teknologia eivät korvaa ihmistä toimijana, ja yhä keskeisempää on kyetä vahvistamaan ihmisen omaa toimijuutta niin varautumisen kuin onnettomuuksien ehkäisynkin kentässä. Tämä on merkittävä uudistumisen tie alalle. Tätä tukevat kokonaisvaltainen ja erityisesti ilmiöperustainen lähestymistapa. Kun kykenemme hahmottamaan kokonaisuuksia ja asioiden ja tapahtumien keskinäiset linkitykset, olemme oikealla tiellä. Samalla on ymmärrettävä, että vaikuttavuus ei synny organisaatiolähtöisesti ja vain omalla toiminnalla, vaan yhteistyössä loppukäyttäjien ja eri sektoreiden kanssa. Asiakas- ja sidosryhmälähtöisyyden merkitys kasvaa. Pelastusalalle tämä kaikki tarkoittaa tiedon ja ymmärryksen merkityksen kasvattamista ja erityisesti tarvetta panostaa tutkimukseen ja kehitystyöhön, mutta samalla avautumista ja verkostoitumista oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Tietovarannot on saatava paremmin ja yleisemmin käyttöön ja poikkileikkaavia yhteistyöverkostoja kehitettävä eri tasoille. Mallia kannattaa ottaa kokonaisturvallisuuden kentästä.

Suuntana 2030

Olen ruotinut edellä yleisesti koko alaa, mutta kuinka oma pesä? SPEKin asiantuntijatoiminnassa olemme hyvin kyenneet tarttumaan uusiin tarpeisiin ja olemme tehneet lukuisia avauksia suuntiin, joista yllä olen kirjoittanut. Olemme esimerkiksi vahvistaneet asiantuntijatoiminnassa omaa tiedontuotantoa sekä luoneet uusia verkostoja, tarttuneet kokonaan uusiin aiheisiin ja päivittäneet tekemisemme tapoja.

Vaikka avaukset ovat hyviä, on työtä paljon tehtävänä. Käynnistyneen vuosikymmenen aikana kehitys tulee monella sektorilla olemaan voimakasta ja pitkään käynnissä olleet yhteiskunnalliset prosessit, kuten aluerakenteen kehitys, väestön ikääntyminen ja julkisen sektorin muutokset saavuttavat kulminaationsa. Tekemisen oheen tarvitaankin tahtoa ja rohkeutta viedä järjestöä oikeaan suuntaan. Tähän mahdollisuuden antaa kuluvana vuonna käynnistyvä järjestön strategian päivitys. Järjestön perustehtävä on selkeä, mutta painopisteitä on vahvistettava ja samalla määriteltävä se tai ne aukot, jotka järjestö yhteiskunnassa paikkaa sekä se lisäarvo, jota toiminnan tulee tuottaa. On myös oltava rohkeutta ajatella toisin, poisopittava vanhoista totutuista käytännöistä sekä luotava tilalle uusia.

Asiantuntijatoiminnassa muodostettu kyky omaan tutkimukseen ja tiedontuotantoon on yksi osa-alue, jossa SPEKillä on paljon mahdollisuuksia. Tiedon tuotannon rinnalla on tärkeää panostaa tutkimustyön vaikuttavuuteen ja tulosten soveltamiseen erityisesti kehitystoiminnassa. Digitalisaatio ja palvelutuotannon modernisointi ovat toinen osa-alue, missä työtä tulisi tehdä nykyistä määrätietoisemmin, erityisesti satsata tietovarantojen muodostumiseen. Kolmas osa-alue ovat verkostot ja niiden vahvistaminen. Yhteiskehittäminen ja sektorirajat ylittävä yhteistyö ovat keskeisiä lisäarvotekijöitä ja kansallisten verkostojen ohessa tarvitaan määrätietoista kansainvälistymistä.

Joskus ajattelin, että järjestötyössä ketteryys ja notkeus ovat itseisarvo, mutta nyt taaksepäin katsoen ajassa mukana oleminen ja pitkäjänteisyys ajavat arvoina ohi. Se ei poissulje sitä, että tilaisuuteen on tartuttava, kun sellainen avautuu. Tähtäin kannattaa asettaa jo 2030-luvulle ja miettiä, missä tuolloin halutaan olla.

Karim Peltonen
SPEKin asiantuntijapalveluiden johtaja