EtusivuKehittäminenTutkimustoimintaTutkimushankkeetVapaaehtoisresurssin saatavuus

Vapaaehtoisresurssin saatavuus

Vapaaehtoisten saatavuus turvallisuutta tukeviin tehtäviin on sisäisen turvallisuuden elinehto. Erityisen merkittävä vapaaehtoisten rooli on pelastustoimessa sekä sosiaali- ja terveystoimessa. Laajemmin kyse on koko yhteiskuntaa koskettavasta kansalaistoiminnasta ja sen turvaamisesta.

SPEK ja SSPL käynnistivät 2013 tutkimushankkeen vapaaehtoisresurssin käytettävyydestä. Hankkeen tuloksena on valmistunut tutkimusraportti Vapaaehtoisten saatavuus ja käytettävyys hälytystehtäviin (SPEK tutkii 10). Hankkeen on rahoittanut Palosuojelurahasto.

Mitä selvitettiin?

Tutkimushankkeessa on selvitetty vapaaehtoisten saatavuutta ja käytettävyyttä. Hankkeen tavoitteena on ollut:

• selvittää vapaaehtoisten osallistumista ja käytettävyyttä hälytystehtäviin sekä valmiustoimintaan liittyviä motivaatiotekijöitä
• tarkastella vapaaehtoisten roolia ja suunniteltuja tehtäviä viranomaisten varautumisessa sekä tehtyjä yhteistoiminnan järjestelyjä
• koota kokonaiskuva vapaaehtoisten viranomaisten tukena suorittamista tehtävistä.

Tutkimuksessa tuotettiin nykytilan kuvaus sekä tunnistettiin viranomaisten ja järjestöjen yhteistoimintaan liittyvät kehittämistarpeet ja ratkaisuvaihtoehdot. Tutkimusraportin lisäksi hankkeessa valmisteltiin suositukset keskeisistä kehittämiskohteista.

Mitä havaittiin?

Vapaaehtoiset olivat sekä järjestöissä että palokunnissa sitoutuneita vapaaehtoiseen hälytystoimintaan. Parhaiten pystyttiin osallistumaan 6–10 tunnin hälytystehtävään viikonloppuisin ja arkisin vapaa-ajalla. Järjestöjen vapaaehtoista neljännes ilmoitti voivansa osallistua jopa yli 24 tuntia kestävään hälytystehtävään.

Vapaaehtoisresurssi1.jpg
Pidempiaikaisiin tehtäviin vapaaehtoiset olivat parhaiten käytettävissä arkisin virka-aikana keskimäärin kahtena päivänä viikossa. Neljännes järjestöjen vapaaehtoisista ja liki viidennes palokuntalaisista olisi käytettävissä arkisin virka-aikana jopa viitenä päivänä viikossa. Järjestöittäin tarkasteltuna keskimääräistä paremmin tehtäviin osallistuvat pelastuskoiraharrastajat (neljänä päivänä) ja meripelastajat (kolmena päivänä) viikon aikana.

Hälytystehtävissä toimitaan useissa eri rooleissa, jotka osaltaan kuvaavat vapaaehtoisten tehtäviä. Järjestöjen vapaaehtoisista lähes kaksi kolmasosaa toimi miehistössä. Kolmasosa toimi partionjohtajana tai aluksen päällikköinä, ja vain joka kymmenes Vapepa-johtajana.

Yksi keskeisimmistä tutkimuksen kysymyksistä liittyi päällekkäisiin tehtäviin. Noin 15 prosenttia järjestöjen ja viidennes palokuntien vapaaehtoisista sai hälytyksiä useammasta hälytysryhmästä.

Useimmiten päällekkäisiä hälytyksiä saivat lentopelastajat sekä pelastuskoiraharrastajat, ja vähiten pelastuspalvelujärjestöjen ulkopuolisten Vapepa-järjestöjen vapaaehtoiset.
Tutkimus ei kuitenkaan vastaa kattavasti koko kysymykseen vapaaehtoisten tehtäviin liittyvistä päällekkäisistä rooleista. Esimerkiksi kysymys, ovatko useammasta hälytysryhmästä hälytyksiä saavat vapaaehtoiset juuri avainasemassa toimivia partionjohtajia, aluksen päälliköitä tai Vapepa-johtajia, jolloin heidän saatavuutensa on paikoin kriittisempää kuin yksittäisen ryhmäläisen tai miehistön jäsenten, jää vielä ratkaisematta.

Vaikka vapaaehtoisten merkitys tunnustettiin tutkimuksen aineistossa lähes poikkeuksetta, vapaaehtoisia ei käytetä viranomaisten tukena alueellisella ja/tai paikallisella tasolla niin laaja-alaisesti kuin olisi mahdollista. Viranomaisten ja vapaaehtoisten yhteistoimintaan on muotoutunut maantieteellisesti ja toimijoittain erilaiset käytännöt. Osasyynä tähän on se, että alueelliset ja paikalliset viranomaiset päättävät itse, kuinka he tuottavat tarvittavan valmiuden ja toimintakyvyn.

Varautumisen pirstaleisuus näkyy vapaaehtoisresurssin osalta siinä, ettei käytössä juurikaan ole yhtenäisiä suunnittelukäytäntöjä järjestöjen ja viranomaisten yhteistoiminnalle. Esimerkiksi kunta- tai pelastuslaitosraja voi erottaa kaksi täysin erilaista tapaa käyttää vapaaehtoisresurssia.

Ohjeissa ja säädöksissä vapaaehtoisresurssille suunnatut tehtävät olivat varsin samat eri viranomaisten varautumisissa. Etsintä- ja pelastustehtävien lisäksi vapaaehtoisia oli lähes kaikkien viranomaisten osalta suunniteltu käytettävän erityisesti kuntien vastuulle kuuluvissa perushuollollisissa tehtävissä. Viranomaisilla on näin ollen yhteinen näkemys siitä, mihin tehtäviin vapaaehtoisia voidaan onnettomuus- ja vaaratilanteissa käyttää.

Yhteisestä näkemyksestä huolimatta tutkimuksessa mukana olleista viidestä pelastuslaitoksesta vain yksi oli huomioinut kolmannen sektorin laaja-alaisesti osana normaaliolojen valmiuttaan ja laatinut sopimukset pelastuspalvelujärjestöjen kanssa. Laitos oli myös määritellyt poikkeusoloihin tarvittavan resurssimäärän ja kirjannut suunnitelmiin vapaaehtoisresurssin henkilövaraukset.

Jotta vapaaehtoisresurssi saadaan nykyistä paremmin käyttöön, tarvitaan panostusta niin järjestöiltä kuin viranomaisiltakin. Alueellisilta ja paikallisilta viranomaisilta tarvitaan kykyä ohjata vapaaehtoistoimintaa ja toisaalta järjestöiltä tarvitaan vapaaehtoisresurssien määrittelyä ja standardointia, jotka varmistavat viranomaisille tiedon tarjolla olevan avun tyypistä.

Palokuntien, pelastuspalvelujärjestöjen ja Vapaaehtoisen pelastuspalvelun toiminnassa on yli 90 000 vapaaehtoista, joista noin 30 000 on viranomaisten hälytettävissä. Vuonna 2013 kaikkiaan yli 27 000 henkilöä sai apua vapaaehtoiselta yksiköltä tai ryhmältä. Autettujen määrä on yhteiskunnallisesti merkittävä.

Järjestöjen vapaaehtoisista kaksi kolmasosaa saa vuosittain vähintään yhden hälytyksen. Vapaaehtoisilla olisi kuitenkin valmius ja kiinnostus vastata paljon suurempaankin määrään tehtäviä, jotka voivat olla muitakin kuin hälytystehtäviä, esimerkiksi neuvontapalveluita ja vertaistukea.

 Kartta1.jpg

Vapaaehtoisten osallistuminen turvallisuustyöhön on yhteiskunnallinen kysymys. Kolmannen sektorin rooli on nostettu esille politiikkaohjelmissa ja strategioissa. Esimerkiksi pelastustoimen strategiassa vapaaehtoisten henkilöiden riittävyys on nimetty yhdeksi toimialan kriittiseksi menestystekijäksi. Riittävyyden ohella keskeistä on myös se, että viranomaisilla ja kolmannella sektorilla on sama ymmärrys eri toimijoiden rooleista ja tehtävistä.

Tutkimuksen ohjausryhmänä toimi kolmannen sisäisen turvallisuuden ohjelman järjestöyhteistyöryhmä. Sopimuspalokuntien lisäksi tutkimuksessa ovat olleet mukana Suomen Punainen Risti, Suomen Meripelastusseura, Suomen Lentopelastusseura, Suomen Palveluskoiraliitto, Suomen Pelastuskoiraliitto ja Vapaaehtoinen pelastuspalvelu.