EtusivuKehittäminenTutkimustoimintaTurvallisuudesta resilienssiin

Turvallisuudesta resilienssiin?


Puhe Keski-Uudenmaan Pelastuslaitoksen vuosipäiväjuhlassa 31.1.2014

Suomalainen yhteiskunta elää tällä hetkellä murroskautta, jossa tehdään päätöksiä sen suhteen, millaista tulevaisuutta Suomelle rakennetaan. Murrosta on kuvattu esimerkiksi siirtymäksi hajautetusta kilpailuvaltiomallista kohti metropolivaltiota, missä kansallisvaltio määrittyy enää paikallisena toimijana. Mediassa ja puheissa kehitystä määritellään ennen kaikkea suhteessa maailmanlaajuiseen kehitykseen, ei niinkään enää kansallisvaltioon. Hajautetulle kilpailuvaltiomallille tyypillinen aluepolitiikka ja kaupunkikeskeinen taloudellinen kehittäminen keskittyy metropolimallissa entisestään muutaman metropolialueen ympärille. Muutosta perustellaan taloudellisen kilpailukyvyn parantamisella ja järkevän valtiopolitiikan ytimeksi kerrotaan niin poliittisessa päätöksenteossa kuin mediassakin jatkuva muutoksiin sopeutuminen. (Moisio 2012.)

Aiheellista onkin kysyä, mihin suuntaan turvallisuustoimintaa ollaan suuntaamassa tilanteessa, jossa toisaalta uhkamallit ovat monimutkaistuneet, mutta myös kansallisvaltion rooli ja merkitys on murroksessa.

Globaalissa maailmassa Suomi on osa kehittyvien maiden ryhmää, joissa väestön kasvu on pysähtynyt ja väestöpyramidin muoto alkaa vähitellen muistuttaa tuhkauurnaa: väestössä ikääntyneiden määrä lisääntyy syntyvyyden vähentyessä. Ikärakenteen muutos vaikuttaa työllisen työväestön määrään ja sitä kautta talouteen. Lähes viikoittain törmäämme puheeseen heikkenevästä huoltosuhteesta ja sen vaikutuksista yhteiskuntaamme. Myös yhdyskuntarakenteessa on ennustettu tapahtuvan muutoksia. Vuoteen 2020 mennessä Suomen kaupungistumisasteen on ennustettu olevan 80 %. Perinteinen teollisuustuotanto vähenee, perinteiset teollisuuspaikkakunnat hiipuvat ja tutut, perinteiset työtehtävät ja -nimikkeet katoavat. Samanaikaisesti tietoyhteiskunta levittää teknologisia ja taloudellisia mallejaan varsinaisen talouden ulkopuolelle esimerkkeinä toimintojen ulkoistaminen tai verkostoituminen.

Perinteisten muutos- ja uhkakuvien lisäksi Suomea myllertävät myös uudet, globaalit uhat. Laurence C. Smith on kirjassaan Uusi Pohjoinen (2011) nimennyt neljä maailmanlaajuista megatrendiä, jotka tulevat määrittelemään maailman - ja tässä tapauksessa erityisesti pohjoisen pallonpuoliskon - kehitystä tulevaisuudessa. Smith nimeää megatrendeiksi ilmastonmuutoksen, väestönkasvun, taloudellisen globalisaation sekä luonnonvarojen kysynnän. Näiden trendien vaikutukset ovat niin valtavia, että niiden haltuunotto ja ratkaiseminen edellyttää suuren joukon uusia ja uudenlaisia keinoja, uudelleenmäärittelyjä ja ajattelua.

Kaikki nämä muutos- ja uhkakuvat ovat tavalla tai toisella läsnä meidän kaikkien aamukahvipöydissämme milloin uutisina Rautaruukin myymisenä milloin talousvetoisena keskusteluna yhteiskuntapoliittisista ratkaisuvaihtoehdoista- unohtamatta tietenkään uutisia eurokriisin syvyydestä. Kärjistäen voidaan sanoa, että olemme siirtyneet stabiilista, tunnettujen toimintamallien maailmasta riskilähtöiseen maailmaan ja maailmankuvaan, missä kaikkeen tulee varautua.

Yksi tapa ottaa haltuun muuttunutta tilannetta on tuoda keskusteluun uusi käsite kertomaan ja kuvaamaan muutosta tai muuttunutta tilannetta. Turvallisuuden sektorilla tällainen käsite on resilienssi.

Uusien käsitteiden käyttöön ottolla tehdään myös ideologista muutosta. Myös resilienssin käsitteen avulla rakennetaan turvallisuusajattelun ja turvallisuustyön muutosta – tiedostamatta tai tiedostaen. Voidaankin ajatella, että resilienssin käsitteen avulla riskitietoisuuden leimaama tulevaisuudenkuva tuodaan turvallisuusajattelun ytimeen (Juntunen 2014).

Resilienssin käsite ei sinänsä ole uusi, vaan se on jo pitkään ollut käytössä eri tieteenaloilla. Se on käsite, joka on ikään kuin matkustanut tieteenalalta toiselle saaden hieman toisistaan poikkeavia, kulloisenkin tieteenalan piirteiden mukaisia määritelmiä. Viime aikaisessa turvallisuuskeskustelussa käsitteelle on haettu suomenkielistä vastinetta. Moni saattaa muistaa vastaavan prosessin globalisaatio-käsitteen rantautumisen yhteydessä. Suomen Kuvalehden järjestämän ”suomennuskilpailun” voiton vei tuolloin maapalloistumisen käsite. Turvallisuuden kentällä resilienssi on suomenkielisiksi vastineiksi on ehdotettu sellaisia uudiskäsitteitä kuin sito-kyky, jolla viitataan sieto- ja joustokykyyn (Kivelä 2014) tai joustokesto (Hyytiäinen 2014), jolla viitataan puolestaan joustavuuteen ja kestävyyteen.

Resilienssin käsitteen voidaankin ajatella olevan tyypillinen tämän ajan käsite sikäli, että sen yksiselitteinen määrittely on vaikeaa, ellei jopa mahdotonta. Käsitteellä kuvataan ilmiöitä, ominaisuuksia ja toimintatapoja, jotka muuttuvat ajassa ja paikassa. Näin ollen resilienssiä voidaan ajatella kuvattavan tai edistettävän kahdella täysin päinvastaisella toimintatavalla eri tilanteissa. Resilienssillä ei myöskään kuvata asiantilaa, vaan prosessia, joka muodostuu monen tekijän yhteisvaikutuksesta. Käsite kuvaa siten eri tekijöiden välistä joustavaa ja eri tilanteisiin muuntuvaa yhteisvaikutusta, jonka avulla järjestelmiä hallitaan erilaisissa muutos- tai häiriötilanteissa. Yleisesti resilienssin käsitteen määrittelyissä toistuvat kuitenkin mm. yksilön ja yhteisön kyky ylläpitää toimintakykyään erilaisissa muuttuvissa olosuhteissa sekä valmius kohdata erilaisia häiriö- ja kriisitilanteita. Onkin ymmärrettävää, miksi käsitteen kääntäminen toiselle kielelle ei ole helppoa.

Perinteisesti turvallisuustutkimuksessa on ajateltu onnettomuuksien johtuvan erilaisista häiriöistä tai toimintavirheistä, joita voidaan ehkäistä suunnittelulla sekä pitämällä toimintatavat joka tilanteessa samanlaisina. Resilienssi -ajattelun lähtökohta on päinvastainen. Ajattelutavassa onnettomuuksien syyksi ymmärretään erilaisten toimintojen odottamattomat yhdistelmät, mitkä ovat seurausta suorituskyvyn vaihtelusta, toiminnan ja toimintaympäristön muutosten ennustamattomuudesta sekä riittämättömästä turvallisuusjohtamisesta. Kärjistetysti voidaan ajatella, että onnettomuuksia ei uskota vältettävän perinteisin hallinnan keinoin ja välinein, vaan pikemminkin toiminnan variaatioita ja muunnoksia ymmärtämällä ja toimimalla joustavasti ja luovasti tilanteissa, jossa havaitaan muutoksia. Toisin sanoen onnettomuuksien välttäminen onnistuu silloin, jos toimintatavat joustavat tilanteiden ja olosuhteiden mukaisesti.

Myös ymmärrys ihmisen, toimijan, roolista on ajatteluissa erilainen. Perinteisessä turvallisuustutkimuksessa ihminen nähdään onnettomuuksia aiheuttavana vaaratekijänä: inhimilliset virheet tai inhimillisen toiminnan tuottama käyttäytymisen variaatio on perinteisesti ymmärretty turvallisuustutkimuksessa onnettomuusriskiksi. Resilienssi -ajattelumallissa virheet ja variaatiot ovat luonnollinen osa ihmisten toimintaa ja virheiden eliminoimisen sijaan pyritään vahvistamaan muutoksiin sopeutumiskykyä (Hollnagel - Woods 2006).

Voidaankin ajatella, että pelastusalalla tehtävään turvallisuustyöhön ja onnettomuuksien ehkäisyyn resilienssin käsite istuu periaatteessa mainiosti. Esimerkiksi onnettomuuksien ehkäisytyön toimintamalli on jo kehittynyt ja kehittyy edelleen prosessimaiseen suuntaan johtuen siitä, että työtä tehtäessä on kyettävä reagoimaan muuttuviin olosuhteisiin ja tilanteisiin, ennakoimattomiin syötteisiin ja tästä syystä toimimaan joustavasti ja rakentamaan uusia ajattelutapoja. Onnistumista ei toisin sanoen takaa se, että suoritteita on tuotettu sovittu määrä, vaan se, että tuotteet ja palvelut ovat asiakkaan näkökulmasta sellaisia, mitä hän tarvitsee tai tarvitsee (Lönnqvist jne. 2010).

Kuten aiemmin totesin, uusilla käsitteillä paitsi otetaan haltuun ja kuvataan muuttunutta – tässä tapauksessa yhteiskunnallista - tilannetta myös tehdään ideologista muutosta. Niin myös resilienssin käsitteen avulla.

Yhtenä ideologisena siirtymän paikkana voidaan pitää resilienssi -ajattelun sisältämää käsitystä yksilöiden ja yhteisöjen vastuusta suhteessa omaan ja yhteisönsä selviytymiseen. Siirtymää perustellaan käsityksellä ympäröivän maailmamme keskinäisriippuvuuksista, kompleksisuuksista ja epävamuuksista, mitkä aiheuttavat ennakoimattomuutta ja sitä kautta turvattomuutta. Tämä riskilähtöinen ymmärrys maailmasta tuottaa uudenlaisen subjektin, jonka tulee kyetä - ja jolla on vastuu - sopeutumisestaan alati muuttuvaan toimintaympäristöönsä ja sen riskeihin. Vastuu siirretään yksilölle ja yhteisölle perusteena se, että perinteiset hallinnan keinot eivät enää toimi muuttuvassa ympäristössä. Turvallisuudesta tulee osa yksilön elämänhallintaa. Kansalaisista puolestaan joko resilienttejä tai ei-resilienttejä. Ja valinnan kerrotaan olevan jokaisen oma.

Oletetun siirtymän voidaankin ajatella olevan ristiriidassa pohjoismaisen hyvinvointivaltioajattelun kanssa, jonka keskeisenä yhteiskuntapoliittisena lähtökohtana ja tavoitteena on ollut sosiaalinen ja alueellinen tasaaminen aina 1960-luvulta 1980-luvulle saakka. Hyvinvointivaltioajattelun ydin rakentuu ajatukselle, että kansalaisilla ei lähtökohtaisesti ole samanlaisia mahdollisuuksia ja resursseja, mistä syystä yhteiskunta tasaa resursseja. Tästä seuraa, että kaikilla on mahdollisuus hyvään elämään ja perustoimeentuloon. Resilienssiä korostavan ajattelutavan yksi ratkaistava kysymys onkin, miten mallissa käy niiden kansalaisten, joilla ei ole riittäviä sosiaalisia tai taloudellisia tai muita valmiuksia toimia muuttuneessa vastuukentässä.

Edellä kuvaamani kaltaisen siirtymän seuraukset voivat olla Suomessa laajamittaisia siitäkin syystä, että samanaikaisesti elämme myös vapaaehtoistoiminnan ja sitä myötä myös yhdistystoiminnan murrosta. Suomi on perinteisesti ollut yhdistystoiminnan maa, jossa yhdistyksiä on perustettu huolehtimaan niin paikallisyhteisöjen turvallisuudesta ja kehittämisestä kuin edistämään sivistyksellisiä ja taidollisia pyrkimyksiä. Ydistystoiminta on saattanut erilaiset ja eri-ikäiset ihmiset toimimaan yhdessä ja sitä kautta edistänyt myös paikallisyhteisön turvallisuutta. Samanaikaisesti vapaaehtoistoiminnalla on osaltaan paikattu julkisen palvelutuotannon aukkoja ja katveita (esim. Kankainen 2009).

Suomalainen yhteiskunta on kuitenkin muuttumassa. Aatteellinen ja pitkäaikaista sitoutumista edellyttävä yhdistystoiminta on korvautumassa lyhytaikaista sitoutumista edellyttävällä, minäprojektien luonteisella, rentoutumista ja vapaa-ajanharrastuksiin keskittyvällä toiminnalla (esim. Siisiäinen 2010). Jos yhteisöllisyys korvautuu yhä vahvemmin yksilöllisyydellä, mitä tapahtuu tulevaisuudessa yhdistystoiminnalle? Miten käy esimerkiksi metsästysseuran - joka on perinteisesti koonnut kyläläiset yhteen viimeistään hirvipeijaisissa – jos sen toimintaan ollaan halukkaita osallistumaan vain silloin, kun on tiedossa jotakin itselle mielenkiintoista. Tai miten käy palokuntatoiminnan, kun taitojen ylläpitäminen edellyttää pitkäjänteisyyttä ja hälytykset voivat tulla myös epämieluisiin aikoihin? Ja miten tämä kaikki liittyy ajatukseen resilienssistä, joka äärimmilleen ymmärrettynä rakentuu yksilön kyvykkyyksien varaan.

Toisaalta myös vastatendenssejä löytyy. Huoli paikallisten peruspalveluiden saatavuudesta ja laadusta on jo jonkin aikaa synnyttänyt eriasteista paikallista toimintaa niin kasvukeskuksissa kuin harva-alueillakin. Tällä on myös osittain selitty viime vuosina kasvanutta kiinnostusta kylä- ja kotiseututoimintaa kohtaan (Ilmonen 2007).

Esimerkkejä reslienssiajattelun siirtymisestä käytäntöön on jo olemassa esimerkiksi Iso-Britanniassa, jossa turvallisuusstrategioita alettiin toden teolla jäsentää resilienssin käsitteen avulla jo 2010. Tällä hetkellä Isossa-Britaniassa turvallisuutta rakennetaan ja suunnitellaan mitä suurimmassa määrin alueellisesti ja alueellisista lähtökohdista käsin, samalla kun perinteisiä keskitettyjä hallinta- ja valvontamekanismeja puretaan. Hyvänä esimerkkinä tästä on pelastustoimi ja siinä toteutetut ja suunnitellut muutokset. Lontoossa sijaitsee Resilienssikeskus ja alueille perustetaan resilienssitiimejä, joiden toiminnan yksi lähtökohdista on kartoittaa oman alueensa haavoittuvuuksia. Prosessissa vallankäytön voidaankin ajatella saavan uudenlaisia muotoja ja saattaa olla, että nämä uudet muodot myös haastavat perinteiset demokraattiset käytännöt ja periaatteet.

Lisäksi voidaan miettiä, miten resilienssiajattelu toimii esimerkiksi viimeaikaisten Norjan kyläpalojen kontekstissa. Toisin sanoen mihin asti resilienssi riittää ja millaisia valtakunnallisia rakenteita, käytäntöjä ja toimintamalleja se kaipaisi rinnalleen?

Toisaalta resilienssi -käsitteeseen liittyy myös positiivisia ulottuvuuksia. Yksilöllistymiskehityksen vastavoimana voidaan nähdä kansalaisten osallisuuden lisääntyminen ja yhteisöllisyyden nousu. Yhteiskunnan monimutkaistuminen edellyttää vääjäämättä laaja-alaisempaa eri sektoreiden ja toimijoiden yhteistoimintaa, jonka perusta muodostuu vahvalle osallisuudelle, kansalaisyhteiskunnalle ja yhteistoiminnalle. Esimerkiksi erilaisissa kriisi- ja katastrofitilanteissa juuri paikallisyhteisöjen ja asukkaiden toiminnan on todettu olleen merkittävä tekijä kriisistä toipumisessa ja selviytymisessä (esim. Birkland 2010; Boin 2010; Hatakka - Valtonen 2011; Hatakka – Pasi 2011). Reslienssin käsitteen avulla on myös mahdollista tehdä näkyväksi sitä toimintaympäristömme muutosta, jonka johdosta meidän tulee keskustella toimintamalliemme toimivuudesta, järkevyydestä, uudistamisesta ja päivittämisestä.

Puheeni otsikko: Turvallisuudesta resilienssiin? odottaa vielä vastausta. Syksyisessä Berliinin Fraunhoferissa pidetyn Future Security -konferenssin yksi esiin nostetuista kysymyksistä kuului, onko turvallisuuden käsite korvautumassa resilienssin käsitteellä. Oma vastaukseni on kyllä, turvallisuuden käsite on yhä kiihtyvällä vauhdilla korvautumassa resilienssin käsitteellä. Ennen kaikkea tämä tapahtuu käytännössä, niinä lukuisina rutiininomaisina päätöksinä erilaisissa johtokunnissa ja lautakunnissa. Ja päätösten perustelut ovat useimmiten talouspainotteisia. Oma huoleni on, että ideologiseen keskusteluun päätösten perusteluista tai reslienssin käsitteestä törmää vain harvoin.

Me kaikki haluamme yhteiskuntamme, lukuisien erilaisten yhteisöjemme ja kaikkien kansalaistemme voivan mahdollisimman hyvin nyt ja tulevaisuudessa. Tämä edellyttää erilaisia kriisinkestävyyttä edistäviä toimenpiteitä, joustavampia toimintamalleja ja uudentyyppistä yhteistoimintaa eri tahojen kesken. Siis kaikkea sitä, mitä resilienssillä turvallisuuden kontekstissa tarkoitetaan.

Samanaikaisesti resilienssin käsitteeseen pohjaavan toimintamallin käyttöönotto edellyttää puolestaan herkkyyttä sosiaaliselle eriarvoistumiskehitykselle, alueellisille eroille sekä tasa-arvoiselle kohtelulle. Siis kaikille niille periaatteille, joille pohjoismainen hyvinvointivaltio on aikanaan rakennettu.

Teija Mankkinen
Tutkimus- ja kehittämispäällikkö, YTT
Yhteystiedot
Teija Mankkinen
Tutkimus- ja kehittämispäällikkö, YTT
puh. 040 161 7787

etunimi.sukunimi@spek.fi