Turvallisuudesta resilienssiin?
Puhe Keski-Uudenmaan Pelastuslaitoksen vuosipäiväjuhlassa 31.1.2014
Suomalainen yhteiskunta elää tällä hetkellä murroskautta, jossa tehdään
päätöksiä sen suhteen, millaista tulevaisuutta Suomelle rakennetaan.
Murrosta on kuvattu esimerkiksi siirtymäksi hajautetusta
kilpailuvaltiomallista kohti metropolivaltiota, missä kansallisvaltio
määrittyy enää paikallisena toimijana. Mediassa ja puheissa kehitystä
määritellään ennen kaikkea suhteessa maailmanlaajuiseen kehitykseen, ei
niinkään enää kansallisvaltioon. Hajautetulle kilpailuvaltiomallille
tyypillinen aluepolitiikka ja kaupunkikeskeinen taloudellinen
kehittäminen keskittyy metropolimallissa entisestään muutaman
metropolialueen ympärille. Muutosta perustellaan taloudellisen
kilpailukyvyn parantamisella ja järkevän valtiopolitiikan ytimeksi
kerrotaan niin poliittisessa päätöksenteossa kuin mediassakin jatkuva
muutoksiin sopeutuminen. (Moisio 2012.)
Aiheellista onkin kysyä, mihin suuntaan turvallisuustoimintaa ollaan
suuntaamassa tilanteessa, jossa toisaalta uhkamallit ovat
monimutkaistuneet, mutta myös kansallisvaltion rooli ja merkitys on
murroksessa.
Globaalissa maailmassa Suomi on osa kehittyvien maiden ryhmää, joissa
väestön kasvu on pysähtynyt ja väestöpyramidin muoto alkaa vähitellen
muistuttaa tuhkauurnaa: väestössä ikääntyneiden määrä lisääntyy
syntyvyyden vähentyessä. Ikärakenteen muutos vaikuttaa työllisen
työväestön määrään ja sitä kautta talouteen. Lähes viikoittain törmäämme
puheeseen heikkenevästä huoltosuhteesta ja sen vaikutuksista
yhteiskuntaamme. Myös yhdyskuntarakenteessa on ennustettu tapahtuvan
muutoksia. Vuoteen 2020 mennessä Suomen kaupungistumisasteen on
ennustettu olevan 80 %. Perinteinen teollisuustuotanto vähenee,
perinteiset teollisuuspaikkakunnat hiipuvat ja tutut, perinteiset
työtehtävät ja -nimikkeet katoavat. Samanaikaisesti tietoyhteiskunta
levittää teknologisia ja taloudellisia mallejaan varsinaisen talouden
ulkopuolelle esimerkkeinä toimintojen ulkoistaminen tai
verkostoituminen.
Perinteisten muutos- ja uhkakuvien lisäksi Suomea myllertävät myös
uudet, globaalit uhat. Laurence C. Smith on kirjassaan Uusi Pohjoinen
(2011) nimennyt neljä maailmanlaajuista megatrendiä, jotka tulevat
määrittelemään maailman - ja tässä tapauksessa erityisesti pohjoisen
pallonpuoliskon - kehitystä tulevaisuudessa. Smith nimeää megatrendeiksi
ilmastonmuutoksen, väestönkasvun, taloudellisen globalisaation sekä
luonnonvarojen kysynnän. Näiden trendien vaikutukset ovat niin
valtavia, että niiden haltuunotto ja ratkaiseminen edellyttää suuren
joukon uusia ja uudenlaisia keinoja, uudelleenmäärittelyjä ja ajattelua.
Kaikki nämä muutos- ja uhkakuvat ovat tavalla tai toisella läsnä meidän
kaikkien aamukahvipöydissämme milloin uutisina Rautaruukin myymisenä
milloin talousvetoisena keskusteluna yhteiskuntapoliittisista
ratkaisuvaihtoehdoista- unohtamatta tietenkään uutisia eurokriisin
syvyydestä. Kärjistäen voidaan sanoa, että olemme siirtyneet
stabiilista, tunnettujen toimintamallien maailmasta riskilähtöiseen
maailmaan ja maailmankuvaan, missä kaikkeen tulee varautua.
Yksi tapa ottaa haltuun muuttunutta tilannetta on tuoda keskusteluun
uusi käsite kertomaan ja kuvaamaan muutosta tai muuttunutta tilannetta.
Turvallisuuden sektorilla tällainen käsite on resilienssi.
Uusien käsitteiden käyttöön ottolla tehdään myös ideologista muutosta.
Myös resilienssin käsitteen avulla rakennetaan turvallisuusajattelun ja
turvallisuustyön muutosta – tiedostamatta tai tiedostaen. Voidaankin
ajatella, että resilienssin käsitteen avulla riskitietoisuuden leimaama
tulevaisuudenkuva tuodaan turvallisuusajattelun ytimeen (Juntunen 2014).
Resilienssin käsite ei sinänsä ole uusi, vaan se on jo pitkään ollut
käytössä eri tieteenaloilla. Se on käsite, joka on ikään kuin
matkustanut tieteenalalta toiselle saaden hieman toisistaan poikkeavia,
kulloisenkin tieteenalan piirteiden mukaisia määritelmiä. Viime
aikaisessa turvallisuuskeskustelussa käsitteelle on haettu
suomenkielistä vastinetta. Moni saattaa muistaa vastaavan prosessin
globalisaatio-käsitteen rantautumisen yhteydessä. Suomen Kuvalehden
järjestämän ”suomennuskilpailun” voiton vei tuolloin maapalloistumisen
käsite. Turvallisuuden kentällä resilienssi on suomenkielisiksi
vastineiksi on ehdotettu sellaisia uudiskäsitteitä kuin sito-kyky, jolla
viitataan sieto- ja joustokykyyn (Kivelä 2014) tai joustokesto
(Hyytiäinen 2014), jolla viitataan puolestaan joustavuuteen ja
kestävyyteen.
Resilienssin käsitteen voidaankin ajatella olevan tyypillinen tämän ajan
käsite sikäli, että sen yksiselitteinen määrittely on vaikeaa, ellei
jopa mahdotonta. Käsitteellä kuvataan ilmiöitä, ominaisuuksia ja
toimintatapoja, jotka muuttuvat ajassa ja paikassa. Näin ollen
resilienssiä voidaan ajatella kuvattavan tai edistettävän kahdella
täysin päinvastaisella toimintatavalla eri tilanteissa. Resilienssillä
ei myöskään kuvata asiantilaa, vaan prosessia, joka muodostuu monen
tekijän yhteisvaikutuksesta. Käsite kuvaa siten eri tekijöiden välistä
joustavaa ja eri tilanteisiin muuntuvaa yhteisvaikutusta, jonka avulla
järjestelmiä hallitaan erilaisissa muutos- tai häiriötilanteissa.
Yleisesti resilienssin käsitteen määrittelyissä toistuvat kuitenkin mm.
yksilön ja yhteisön kyky ylläpitää toimintakykyään erilaisissa
muuttuvissa olosuhteissa sekä valmius kohdata erilaisia häiriö- ja
kriisitilanteita. Onkin ymmärrettävää, miksi käsitteen kääntäminen
toiselle kielelle ei ole helppoa.
Perinteisesti turvallisuustutkimuksessa on ajateltu onnettomuuksien
johtuvan erilaisista häiriöistä tai toimintavirheistä, joita voidaan
ehkäistä suunnittelulla sekä pitämällä toimintatavat joka tilanteessa
samanlaisina. Resilienssi -ajattelun lähtökohta on päinvastainen.
Ajattelutavassa onnettomuuksien syyksi ymmärretään erilaisten
toimintojen odottamattomat yhdistelmät, mitkä ovat seurausta
suorituskyvyn vaihtelusta, toiminnan ja toimintaympäristön muutosten
ennustamattomuudesta sekä riittämättömästä turvallisuusjohtamisesta.
Kärjistetysti voidaan ajatella, että onnettomuuksia ei uskota
vältettävän perinteisin hallinnan keinoin ja välinein, vaan pikemminkin
toiminnan variaatioita ja muunnoksia ymmärtämällä ja toimimalla
joustavasti ja luovasti tilanteissa, jossa havaitaan muutoksia. Toisin
sanoen onnettomuuksien välttäminen onnistuu silloin, jos toimintatavat
joustavat tilanteiden ja olosuhteiden mukaisesti.
Myös ymmärrys ihmisen, toimijan, roolista on ajatteluissa erilainen.
Perinteisessä turvallisuustutkimuksessa ihminen nähdään onnettomuuksia
aiheuttavana vaaratekijänä: inhimilliset virheet tai inhimillisen
toiminnan tuottama käyttäytymisen variaatio on perinteisesti ymmärretty
turvallisuustutkimuksessa onnettomuusriskiksi. Resilienssi
-ajattelumallissa virheet ja variaatiot ovat luonnollinen osa ihmisten
toimintaa ja virheiden eliminoimisen sijaan pyritään vahvistamaan
muutoksiin sopeutumiskykyä (Hollnagel - Woods 2006).
Voidaankin ajatella, että pelastusalalla tehtävään turvallisuustyöhön ja
onnettomuuksien ehkäisyyn resilienssin käsite istuu periaatteessa
mainiosti. Esimerkiksi onnettomuuksien ehkäisytyön toimintamalli on jo
kehittynyt ja kehittyy edelleen prosessimaiseen suuntaan johtuen siitä,
että työtä tehtäessä on kyettävä reagoimaan muuttuviin olosuhteisiin ja
tilanteisiin, ennakoimattomiin syötteisiin ja tästä syystä toimimaan
joustavasti ja rakentamaan uusia ajattelutapoja. Onnistumista ei toisin
sanoen takaa se, että suoritteita on tuotettu sovittu määrä, vaan se,
että tuotteet ja palvelut ovat asiakkaan näkökulmasta sellaisia, mitä
hän tarvitsee tai tarvitsee (Lönnqvist jne. 2010).
Kuten aiemmin totesin, uusilla käsitteillä paitsi otetaan haltuun ja
kuvataan muuttunutta – tässä tapauksessa yhteiskunnallista - tilannetta
myös tehdään ideologista muutosta. Niin myös resilienssin käsitteen
avulla.
Yhtenä ideologisena siirtymän paikkana voidaan pitää resilienssi
-ajattelun sisältämää käsitystä yksilöiden ja yhteisöjen vastuusta
suhteessa omaan ja yhteisönsä selviytymiseen. Siirtymää perustellaan
käsityksellä ympäröivän maailmamme keskinäisriippuvuuksista,
kompleksisuuksista ja epävamuuksista, mitkä aiheuttavat
ennakoimattomuutta ja sitä kautta turvattomuutta. Tämä riskilähtöinen
ymmärrys maailmasta tuottaa uudenlaisen subjektin, jonka tulee kyetä -
ja jolla on vastuu - sopeutumisestaan alati muuttuvaan
toimintaympäristöönsä ja sen riskeihin. Vastuu siirretään yksilölle ja
yhteisölle perusteena se, että perinteiset hallinnan keinot eivät enää
toimi muuttuvassa ympäristössä. Turvallisuudesta tulee osa yksilön
elämänhallintaa. Kansalaisista puolestaan joko resilienttejä tai
ei-resilienttejä. Ja valinnan kerrotaan olevan jokaisen oma.
Oletetun siirtymän voidaankin ajatella olevan ristiriidassa
pohjoismaisen hyvinvointivaltioajattelun kanssa, jonka keskeisenä
yhteiskuntapoliittisena lähtökohtana ja tavoitteena on ollut sosiaalinen
ja alueellinen tasaaminen aina 1960-luvulta 1980-luvulle saakka.
Hyvinvointivaltioajattelun ydin rakentuu ajatukselle, että kansalaisilla
ei lähtökohtaisesti ole samanlaisia mahdollisuuksia ja resursseja,
mistä syystä yhteiskunta tasaa resursseja. Tästä seuraa, että kaikilla
on mahdollisuus hyvään elämään ja perustoimeentuloon. Resilienssiä
korostavan ajattelutavan yksi ratkaistava kysymys onkin, miten mallissa
käy niiden kansalaisten, joilla ei ole riittäviä sosiaalisia tai
taloudellisia tai muita valmiuksia toimia muuttuneessa vastuukentässä.
Edellä kuvaamani kaltaisen siirtymän seuraukset voivat olla Suomessa
laajamittaisia siitäkin syystä, että samanaikaisesti elämme myös
vapaaehtoistoiminnan ja sitä myötä myös yhdistystoiminnan murrosta.
Suomi on perinteisesti ollut yhdistystoiminnan maa, jossa yhdistyksiä
on perustettu huolehtimaan niin paikallisyhteisöjen turvallisuudesta ja
kehittämisestä kuin edistämään sivistyksellisiä ja taidollisia
pyrkimyksiä. Ydistystoiminta on saattanut erilaiset ja eri-ikäiset
ihmiset toimimaan yhdessä ja sitä kautta edistänyt myös
paikallisyhteisön turvallisuutta. Samanaikaisesti vapaaehtoistoiminnalla
on osaltaan paikattu julkisen palvelutuotannon aukkoja ja katveita
(esim. Kankainen 2009).
Suomalainen yhteiskunta on kuitenkin muuttumassa. Aatteellinen ja
pitkäaikaista sitoutumista edellyttävä yhdistystoiminta on korvautumassa
lyhytaikaista sitoutumista edellyttävällä, minäprojektien luonteisella,
rentoutumista ja vapaa-ajanharrastuksiin keskittyvällä toiminnalla
(esim. Siisiäinen 2010). Jos yhteisöllisyys korvautuu yhä vahvemmin
yksilöllisyydellä, mitä tapahtuu tulevaisuudessa yhdistystoiminnalle?
Miten käy esimerkiksi metsästysseuran - joka on perinteisesti koonnut
kyläläiset yhteen viimeistään hirvipeijaisissa – jos sen toimintaan
ollaan halukkaita osallistumaan vain silloin, kun on tiedossa jotakin
itselle mielenkiintoista. Tai miten käy palokuntatoiminnan, kun taitojen
ylläpitäminen edellyttää pitkäjänteisyyttä ja hälytykset voivat tulla
myös epämieluisiin aikoihin? Ja miten tämä kaikki liittyy ajatukseen
resilienssistä, joka äärimmilleen ymmärrettynä rakentuu yksilön
kyvykkyyksien varaan.
Toisaalta myös vastatendenssejä löytyy. Huoli paikallisten
peruspalveluiden saatavuudesta ja laadusta on jo jonkin aikaa
synnyttänyt eriasteista paikallista toimintaa niin kasvukeskuksissa kuin
harva-alueillakin. Tällä on myös osittain selitty viime vuosina
kasvanutta kiinnostusta kylä- ja kotiseututoimintaa kohtaan (Ilmonen
2007).
Esimerkkejä reslienssiajattelun siirtymisestä käytäntöön on jo olemassa
esimerkiksi Iso-Britanniassa, jossa turvallisuusstrategioita alettiin
toden teolla jäsentää resilienssin käsitteen avulla jo 2010. Tällä
hetkellä Isossa-Britaniassa turvallisuutta rakennetaan ja suunnitellaan
mitä suurimmassa määrin alueellisesti ja alueellisista lähtökohdista
käsin, samalla kun perinteisiä keskitettyjä hallinta- ja
valvontamekanismeja puretaan. Hyvänä esimerkkinä tästä on pelastustoimi
ja siinä toteutetut ja suunnitellut muutokset. Lontoossa sijaitsee
Resilienssikeskus ja alueille perustetaan resilienssitiimejä, joiden
toiminnan yksi lähtökohdista on kartoittaa oman alueensa
haavoittuvuuksia. Prosessissa vallankäytön voidaankin ajatella saavan
uudenlaisia muotoja ja saattaa olla, että nämä uudet muodot myös
haastavat perinteiset demokraattiset käytännöt ja periaatteet.
Lisäksi voidaan miettiä, miten resilienssiajattelu toimii esimerkiksi
viimeaikaisten Norjan kyläpalojen kontekstissa. Toisin sanoen mihin asti
resilienssi riittää ja millaisia valtakunnallisia rakenteita,
käytäntöjä ja toimintamalleja se kaipaisi rinnalleen?
Toisaalta resilienssi -käsitteeseen liittyy myös positiivisia
ulottuvuuksia. Yksilöllistymiskehityksen vastavoimana voidaan nähdä
kansalaisten osallisuuden lisääntyminen ja yhteisöllisyyden nousu.
Yhteiskunnan monimutkaistuminen edellyttää vääjäämättä laaja-alaisempaa
eri sektoreiden ja toimijoiden yhteistoimintaa, jonka perusta muodostuu
vahvalle osallisuudelle, kansalaisyhteiskunnalle ja yhteistoiminnalle.
Esimerkiksi erilaisissa kriisi- ja katastrofitilanteissa juuri
paikallisyhteisöjen ja asukkaiden toiminnan on todettu olleen merkittävä
tekijä kriisistä toipumisessa ja selviytymisessä (esim. Birkland 2010;
Boin 2010; Hatakka - Valtonen 2011; Hatakka – Pasi 2011). Reslienssin
käsitteen avulla on myös mahdollista tehdä näkyväksi sitä
toimintaympäristömme muutosta, jonka johdosta meidän tulee keskustella
toimintamalliemme toimivuudesta, järkevyydestä, uudistamisesta ja
päivittämisestä.
Puheeni otsikko: Turvallisuudesta resilienssiin? odottaa vielä
vastausta. Syksyisessä Berliinin Fraunhoferissa pidetyn Future Security
-konferenssin yksi esiin nostetuista kysymyksistä kuului, onko
turvallisuuden käsite korvautumassa resilienssin käsitteellä. Oma
vastaukseni on kyllä, turvallisuuden käsite on yhä kiihtyvällä vauhdilla
korvautumassa resilienssin käsitteellä. Ennen kaikkea tämä tapahtuu
käytännössä, niinä lukuisina rutiininomaisina päätöksinä erilaisissa
johtokunnissa ja lautakunnissa. Ja päätösten perustelut ovat useimmiten
talouspainotteisia. Oma huoleni on, että ideologiseen keskusteluun
päätösten perusteluista tai reslienssin käsitteestä törmää vain harvoin.
Me kaikki haluamme yhteiskuntamme, lukuisien erilaisten yhteisöjemme ja
kaikkien kansalaistemme voivan mahdollisimman hyvin nyt ja
tulevaisuudessa. Tämä edellyttää erilaisia kriisinkestävyyttä edistäviä
toimenpiteitä, joustavampia toimintamalleja ja uudentyyppistä
yhteistoimintaa eri tahojen kesken. Siis kaikkea sitä, mitä
resilienssillä turvallisuuden kontekstissa tarkoitetaan.
Samanaikaisesti resilienssin käsitteeseen pohjaavan toimintamallin
käyttöönotto edellyttää puolestaan herkkyyttä sosiaaliselle
eriarvoistumiskehitykselle, alueellisille eroille sekä tasa-arvoiselle
kohtelulle. Siis kaikille niille periaatteille, joille pohjoismainen
hyvinvointivaltio on aikanaan rakennettu.
Teija Mankkinen
Tutkimus- ja kehittämispäällikkö, YTT