Nollatoleranssista resilienssiin? muistio


Etelä-Tanskan yliopiston professori Erik Hollnagel puhui seminaarin alussa ja lopussa turvallisuudesta ja siitä, miten käsityksemme siitä on muuttunut. Hollnagel määrittelee turvallisuuden vapaudeksi ei-toivotuista riskeistä. Hänen mukaansa ihmiselle on luontaista yrittää löytää selitys pieleen menneelle asioille. Historiassa syy on usein ollut luonnossa tai Jumalassa; 1970-luvun lopulla syy löytyi ihmisen virheellisestä toiminnasta ja 1990-luvulla puolestaan organisaation virheestä. Tämän jälkeen on virheitä kuitenkin alettu selittämään järjestelmien monimutkaisuudella.

Hollnagelin mukaan ajatuksemme pohjautuvat edelleen yksinkertaiseen, lineaariseen malliin, joka etenee domino-nappuloiden tavoin. Jos lineaarista domino-mallia ei voida käyttää, seuraava selitysmalli on monimutkaisempi, reikäjuustomaisempi TRIPOD, jossa reiät edustavat toimimattomia komponentteja. Yhteistä näille selityksille on se, että niiden mukaan kaikilla asioilla on jokin syy, joka voidaan löytää ja korjata, minkä vuoksi kaikki epäonnistumiset ovat estettävissä. Täten ne pohjautuvat ajatukseen siitä, että epäonnistuneet ja onnistuneet asiat johtuvat eri syistä.

Tätä Hollnagel kutsuu Safety-I:si, jossa turvallisuus itse asiassa määritellään sen vastakohdan kautta – turvallisuuden puuttumisena. Keskittymällä niihin tapauksiin, jossa asiat ovat menneet pieleen, keskitymme itse asiassa niihin tapauksiin, jossa turvallisuutta ei ole. Onnettomuudet on helppo huomata ja niitä yleensä nostetaan herkästi esiin, jolloin huomio kiinnittyy nollatoleranssiin ja epäonnistumiseen johtaneiden syiden etsimiseen ja muuttamiseen. Epäonnistuminen nähdään järjestelmän tai sen osien rikkoutumisena tai toimimattomuutena.

Hollnagelin mukaan uusi tapa katsoa turvallisuutta on Safety-II, jossa keskitytään niihin tilanteisiin, joissa asiat ovat menneet hyvin, ja joissa ollaan onnistuttu – joissa toisin sanoen turvallisuus on ollut läsnä. Näitä tilanteita ei välttämättä havaita yhtä herkästi kuin epäonnistumisia. Hollnagelin mukaan Safety-II:ssa nähdään epäonnistumisien ja onnistumisien johtuvan samoista syistä; suoritusten vaihtelevuus selittää sen, menevätkö asiat hyvin vai huonosti. Täten Safety-II:ssa turvallisuus tarkoittaa kykyä suoriutua vaihtelevissa olosuhteissa, sopeutumista olosuhteisiin ja toiminnan hallitsemista parhaan mahdollisen lopputuloksen saavuttamiseksi.

Samalla tavalla kuin käsityksemme epäonnistuneiden asioiden syystä on kehittynyt vuosikymmenten saatossa, myös käsityksemme järjestelmistä ja niiden selittämisestä on kehittynyt. 1970-luvulla ajateltiin, että järjestelmät voidaan jakaa järkeviin elementteihin, joiden toiminta on kaksimoodinen (toimii/ei toimi; tosi/epätosi). Täten jokaisen elementin epäonnistumisprosentti voidaan analysoida erikseen. Samalla ajateltiin, että tapahtumien järjestys on ennaltamääritelty ja vakio, ja se voidaan esittää lineaarisena mallina, jossa elementit eivät ole vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Täten kontekstin tai olosuhteiden merkitys on vähäinen.

2010-luvulla on kuitenkin todettu, että järjestelmiä ei voi jakaa järkevällä tavalla osiin, eivätkä järjestelmät toimi kaksimoodisesti vaan monimutkaisemmin. Järjestelmän lopputulosta ei määrittele niinkään sen osien toiminta vaan niiden suhde toisiinsa. Monet onnettomuudet ovat itseasiassa sekoitus jokapäiväisten toimintojen vaihtelevuudesta. Tämä on perusteena FRAM:lle, Functional Resonance Analysis Methodille. Siinä järjestelmät nähdään toimintoina rakenteiden sijaan. FRAMissa on neljä pääperiaatetta: 1) menestyksen ja epäonnistumisen samanarvoisuus (molemmat selittyvät suorituksen vaihtelevuudella); 2) likiarvoinen sopeutuminen (sopeutuminen vaihteleviin olosuhteisiin ja resursseihin parhaan mahdollisen lopputuloksen saavuttamiseksi); 3) emergenssin periaate (kausaalinen syy tapahtuneelle vastaan emergenssi, jossa ei nähdä suoraa syy-seuraus-suhdetta: lopputulokset ilmaantuvat ohimenevistä olosuhteiden ja tapahtumien risteämisistä); 4) resonanssi (funktionaalinen resonanssi epäonnistumisten selittäjänä).

Professori Jan Erola Turun yliopistosta kertoi Suomen sosiaaliluokkien historiallisesta kehityksestä ja sen merkityksestä tulevaisuudessa. Verrokkikohtana Erola esitteli tilannetta ennen kansalaissotaa, jolloin Suomessa oli kasvava maattomien joukko (noin 400 000 – 500 000 ihmistä). Luokkaperusteinen ja kasvava epätasa-arvo oli yksi suurimmista syistä, miksi tilanne kärjistyi aseelliseksi konfliktiksi. Vuosien 1918–20 sotimiset ja tautiepidemiat vaikuttivat kuitenkin siten, että tämän väestönosan ongelma ratkesi, eivätkä luokkaerot olleet ongelma enää sodan jälkeen. Tilanteella on yhtäläisyyksiä myös nykypäivän tilanteeseen; vaikka yleinen hyvinvointi on kasvanut toisen maailmansodan jälkeen, suhteellinen epätasa-arvo on lisääntynyt.

Erolan mukaan oletukset ja realiteetti nykyisten luokkajärjestelmien osalta eivät kuitenkaan täysin kohtaa. Siinä missä oletetaan, että nopea postmodernisaatio on aiheuttanut työläisluokan romahduksen ja lisännyt ei-ruumiillisen työn määrää, havainnot yhteiskunnasta osoittavat kuitenkin, että nopeaa muutosta ei ole tapahtunut: luokkarakenne on edelleen melko staattinen ja työläisten osuus rakenteesta on edelleen merkittävä.

Vaikka pohjoismainen hyvinvointivaltio on saavuttanut tavoitteensa köyhyyden poistamisesta, työllisyyden kasvattamisesta ja kansalaisistaan huolehtimisesta, ongelmia kuitenkin on: sosiaalinen etäisyys tavallisen kansalaisen ja eliitin välillä on kasvanut. On havaittavissa sosiaalista sulkeutuneisuutta; yhteiskunnan yläluokka on muodostumassa saavuttamattomaksi muulle väestölle, ja keskiluokka on muuttumassa samantyyppiseksi suhteessa työläisten luokkaan. Tämä saattaa johtaa vähentyneeseen luottamukseen yhteiskuntaa kohtaan sekä suljettuihin yhteisöihin, mitkä puolestaan johtavat stagnaatioon, vähentyneeseen sosiaaliseen liikkuvuuteen sekä yleisen hyvinvoinnin laskuun, ellei asiaan puututa.

Oulun yliopiston professori Sami Moisio puhui valtion alueellisesta muutoksesta Suomessa. Moisio määrittelee valtion sosiaalisena organisaationa, joka on jatkuvassa muutoksessa, ja joka on myös poliittisen taistelun kenttä. Valtion alueellinen rakenne voidaan jakaa kuuteen osa-alueeseen; instituutiot, infrastruktuuri; tulonsiirtomekanismit; väestö ja muut resurssit; yksityisen rahan muodostelmat sekä rakenteen tarkoitus. Nämä kaikki toimivat yhdessä valtio-nimisessä organisaatiossa ja ovat hyvin riippuvaisia toisistaan.

Moision mukaan Suomen valtion alueellinen kehitys voidaan jakaa vaiheisiin. Ensimmäinen vaihe, alueellinen valtio (areal state), kesti vuodesta 1917 noin vuoteen 1945 saakka. Tällöin valtio oli alueilla hyvin näkymätön; poliisi saattoi olla ainut valtion merkki kansalaisen elämässä, joka oli hyvin paikallista ja jota hallittiin myös paikallisesti. Maa oli kansalaisille tärkeä ja linkitti heidät valtioon; maa oli samalla myös hyvin tärkeä yhteiskunnallisen järjestyksen ja statuksen ylläpitäjänä.

Toinen vaihe, hajautettu hyvinvointivaltio (decrentralized welfare state) kesti noin vuodesta 1950 vuoteen 1990. Tämä vaihe on ollut avainasemassa nykyisen poliittisen järjestelmän kehityksessä. Tavoitteena oli yhdistää kansalaiset valtioon lukuisten institutionaalisten organisaatioiden kautta; homogenisoida ihmiset valtion luomiseksi. Sosiaalipolitiikka nähtiin sijoituksena taloudelliseen kasvuun. Tästä seurasi alueellisten kehittyneisyyserojen kaventuminen, pienten ja keskisuurten keskusten leimaava aluerakenne sekä alueellinen universaaliusperiaate.

Kolmas vaihe, hajautettu kilpailuvaltio (decetralized competition state), jossa elämme nyt, alkoi 1990-luvulla. Tässä vaiheessa aluepolitiikan kansallisen suuntauksen keskeiset tukipilarit heikentyivät – Neuvostoliitto hajosi, valtioiden välinen kilpailu muuttui merkittävästi ja 1990-luvun lama korosti kansantalouden merkitystä. Fokus on siirtynyt alueista kansainvälistymiseen ja tietopohjaisen talouden luomiseen.

Moision mukaan suuntaus näyttäisi näiden vaiheiden perusteella olevan kohti metropolivaltiota (metropolis state), jossa kehitystä edistetään keskittymällä muutamaan alueelliseen keskukseen, jotka tulevat toimimaan valtateinä globaaleihin verkostoihin. Tämä kehityssuunta on voimakkaan hierarkinen ja edustaa uudenlaista valtioajattelua. Mikäli metropolivaltio, joka tällä hetkellä kytee pinnan alla, toteutuu, huomio tulee siirtymään yhteiskunnallisista ja sosiaalisista asioista kohti politiikkaa ja taloutta. Metropolivaltiossa on kysymys jakautumisesta ja sosiaalisista etäisyyksistä; valtion avustamasta alueellisten profiilien eriytymisistä.

Kehitysministeri Pekka Haavisto kertoi uusista turvallisuusuhkista, jotka ovat pinnalla sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Siinä missä ns. vanhoja uhkia on edelleen olemassa (sotilaalliset konfliktit, kiistat luonnonvaroista jne), on tullut myös ns. uusia uhkia (kuten huumesodat, kyberhyökkäykset, terrorismi) sekä myös näiden sekoituksia (esimerkiksi Krimin konflikti sekä siihen liittyvät kyberhyökkäykset). Meidän tuleekin olla valmistautuneita useaan eri uhkaan samanaikaisesti. Globalisoitunut teknologia tarkoittaa sitä, että olemme yhä enemmän riippuvaisia muista maista ja myös alttiita muissa maissa tapahtuville katastrofeille. Meidän haasteemme on vastata globaaleihin uhkiin samalla kuin hoidamme kotimaiset tarpeemme. Valtion omistamissa yrityksissä strategisena mielenkiinnon kohteena on erityisesti toimitusten turvallisuus ja kansallisen resilienssin kehittäminen. Meidän tulisi myös kuitenkin kiinnittää huomiota myös siihen, että asiat, joista kiistellään, saattavat olla mahdollisuuksia myös sopimiseen – voisimme siirtyä esimerkiksi öljysodista öljyrauhaan. Tämä vaatii kuitenkin paljon työtä ja asennemuutosta.